1249971thdxh5e78u.gif

Se tulee vaivojen kanssa. Muistan tarkalleen päivän ja kellonajankin, kun ensimmäistä kertaa huomasin, että olen tullut vanhaksi. Se oli 19. toukokuuta kymmenisen vuotta sitten, kello oli 15:17.

Kävelin Ahvenistonharjun rantapolkua pitkin. Oikealla puolellani kohosi jyrkkä mäki, jossa kukki paljon kieloja ja sinivuokkoja. Hyppäsin yhden mättään päälle ottaakseni sinivuokosta lähikuvia. Kun hypähdin mättäältä takaisin polulle, lensin rähmälleni suoraan kahden ulkoilijan eteen. Pudistelin hiekat pois vaatteistani ja käsistäni ja jatkoin matkaa ulkoilijoiden perässä ja muistan hämmentyneenä ajatelleeni, että tällaistako vanheneminen on. Että joka päivä saa olla varuillaan ja pelätä, mitä seuraavalla kerralla ei enää osaakaan tehdä. Kämmeneen tuli haavoja, samoin polveen. Farkkuihin tuli pieni reikä, joka yhä tänä päivänäkin muistuttaa minua siitä hetkestä, vaikkakin nyt farkkuhameena.

Muuttaessani nykyiseen asuntoomme, tiesin, että tiskaan nyt käsin, kun ei ole astianpesukonetta. Hankin kirppareilta vanhoja, kauniita, kukkaisia Arabian astioita, joita voin mielin määrin pudotella ja rikkoa. Niihin kun ei ole tunnesidettä, kun ne ovat jonkun muun. Lisäksi voin käyttää kaikkia kullattuja krumeluuriastioita ja hopeisia aterimia, koska ei tarvi muistaa tarkistaa, saako niitä pestä koneessa vai ei. Kun ei ole konetta.

Kaksi päivää sitten olen viimeksi pudottanut ja rikkonut posliinimukin. Siitä on muistona viiltohaava oikean käden etusormessa. En edes huomannut loukanneeni itseäni ennen kuin verta alkoi olla sen verran paljon, että sen huomasi.

Mutta enää en säikähdä vanhenemisen merkkejäni. Ne kuuluvat elämään. Aika tuntuu menevän niin nopsaan, ettei tällainen vanha pysy perässä. Sekin johtuu vain siitä, että on itse tullut hitaammaksi. Mutta eihän eläkeläisellä ole enää kiirettä. Eihän?

lumikide-nimmari.jpg